keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

RAKAS POIKANI

"Äiti on tässä, ei mitään hätää. Mio, kato äitiä. Kaikki hyvin"

Näin puhelin viime yönä raivolla itkevälle lapselle sylissäni. Mio alkoi itkemään niin ettei tahtonut happea saada, kun annoin hänet isänsä syliin nukutusta varten ja poistuin huoneesta. Nukutusta oli tuolloin takana jo kaksi tuntia, ja kolmas oli vielä edessä. Viimein hiukan ennen kahtatoista sankari saatiin unille ja yö olikin jatkuvaa itkua ja heräilyä. Onneksi sain uudelleen nukutuksien ansiosta Mion nukkumaan jopa 9:40 asti. Aamulla istuin lattialla Mio sylissäni ja nuuhkin pellavaisia hiuksia ja tuntui kuin pakahtuisin kaikkiin tunteisiin ja ajatuksiin. 

Kaksi vuotta sitten Mio oli vain pieni salainen haave jota en uskaltanut sanoa ääneen, en aluksi edes Santulle. Mutta pian haaveesta tulikin totta toisen viivan ilmestyessä testiin. Muistan kuinka tärisin ja pelkäsin ennen jokaista ultraa, kuinka makasin kovassa kuumeessa tuntiessani ensimmäiset hennot potkut, kuinka kaikki kipu unohtui kun sain ensimmäisen kerran Mion syliini. 

Mä oon monesti kironnut, että kunpa saisin ottaa lomaa viikon verran äitiydestä. Oon itkenyt kun en enää jaksais, oon tuntenut itseni epäonnistuneeksi lukemattomat kerrat. Tunnen päivittäin oloa etten riitä Miolle, että oon huono äiti. 

Mutta mä rakastan lastani. Mä rakastan tuota pientä poikaa enemmän kuin mitään tai ketään muuta koko maailmassa. Mio saa olla täysin oma itsensä ja hän kyllä tulee tietämään, että meille saa aina kertoa kaiken, sillä me rakastetaan häntä juuri sellaisena kuin hän on. Mikään ei ikinä muuta sitä. Ja niin rakastaa moni muukin. Se onkin varmaan yks suurimmista asioista joista oon kiitollinen Mion elämässä, että hän on niiiiin rakastettu ja hänellä on monta ihmistä kehen turvautua ja keille jakaa elämän ilot ja surut. Tänään mun sydän tuntui pakahtuvan kun Mion kummi leikki hänen kanssaan ja halaili häntä, sai Mion nauramaan, tanssi Mion kanssa ja kun hänenkin kasvoiltaan loisti onni Mion kävellessä. 



Ennen raskaaksi tuloa mietin usein, että lapset ovat rasite, este. Näin jälkeenpäin ihan hävettää, sillä mikään ei oo yhtä upeaa kuin olla vanhempi. Mä koen niin suurta ylpeyttä ja onnea joka päivä kun katson lastani ja mietin, että me luotiin hänet ja hän on niin ihana. Kun on saanut nähdä kuinka Mio kehittyy... Sitä ei edes osaa sanoin kuvailla. Kuinka hihkuin onnesta Mion kääntyessä mahalleen, kuinka itkin kun kuulin ensimmäistä kertaa "äittä", kuinka itkin kivusta Mion purressa mua ensimmäisillä hampaillaan imetyksen aikana, kuinka hymyilin poskeni kipeiksi Mion opetellessa kävelemään. Joka päivä Mio tuntuu oppivan jotain uutta ja se on meistä kummastakin niin hienoa. 

Joten rakas lapseni, tiedä, että me ja niin moni muu rakastaa sinua. Lupaan lohduttaa sinua kun itket, nauraa kanssasi, lupaan sulkea sinut syliini ja lukea satuja kanssasi. Lupaan olla aina paikalla kun tarvitset minua, auttaa ja opettaa matkan varrella. Lupaan olla se tyhmä äiti joka kieltää asioita turvallisuutesi vuoksi ja joka joutuu olemaan joskus kovakin sinua kohtaan, vain jotta oppisit. Lupaan päästää kavereitasi yöksi, sillä haluan kuulla ne öiset hepulit ja käskeä teidät nukkumaan, vaikka salaa hymyilen ja olen onnellinen, että sinulla on joku kenen kanssa valvoa ja nauraa maha kipeäksi. Lupaan tehdä aina kaikkeni sinun eteesi, huolehtia sinusta vielä silloinkin kun olet aikuinen. Juuri nyt lupaan tuudittaa sinut uneen aina kun tänä yönä heräät. Lupaan kaapata sinut aamulla sängystäsi syliini, suukotella poskiasi ja halata sinua. Antaa sinun käpertyä unisen lämpöisenä syliini niin pitkäksi aikaa kun haluat. Ja sen jälkeen päästän sinut jälleen päivän touhuihin, niin energisenä ja vilkkaana. Lupaan olla hermoromahduksen partaalla jekkujesi vuoksi, mutta silti katsoa samalla sinua ja miettiä kuinka fiksu ja taitava jo oletkaan kun virnistät vain pahanteossa ollessasi. Minun poikani. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti