sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

HOW I GOT TO BE SO LUCKY?

Mistä tietää, että toinen on se oikea?

Mä en oo koskaan uskonut siihen kuuluisaan "oikeaan". Mä uskon, että toiset ihmiset sopii toisilleen paremmin kuin toiset ja parisuhde vaatii aikaa ja työtä. Se vaatii uhrauksia ja toisen asettamista etusijalle. Me oltiin suhteen alkumetreillä kuin yö ja päivä, en edes tiedä oikein miten alun perin päädyttiin yhteen. Ollaan kuitenkin kasvettu yhdessä ja yhä enemmän meille muodostui samanlaiset mielenkiinnon kohteet, samanlainen huumorintaju ja omat inside-vitsit ja opittiin tuntemaan toisemme läpikotaisin. Mä tiedän Santun ruokarakkaudet ja -inhokit, mitkä asiat saa sen nauramaan ja mitkä ärsyyntymään. Santtu tietää miten mut saa rauhoittumaan kun hermostun nollasta sataan sekunnissa, mistä ruoasta pidän ( ja se on paljon koska oon todella nirso ) ja minne hukkaan avainlukulistani joka ikinen kerta. Santtu haki kaupasta lukemattomat määrät vesimelonia mun raskausaikana, hiero selkää kun kyhjötin kuumassa suihkussa, piti mua kädestä koko synnytyksen ajan, oli heti alusta asti tukena imetyksessä ( siis kuinka söpöä se oli kun Santtu kutitteli vastasyntynyttä vauvaa leuasta jotta se ei nukahtelis kesken imetyksen )ja on ollut Miolle paras mahdollinen isä. Ja mulle aviopuoliso sekä paras ystävä.




Me ollaan tunnettu Santun kanssa 10 vuotta ja ollaan oltu yhdessä 5,5v. Meillä on ollu niin paljon ylä- ja alamäkiä, etten jaksa edes laskea niitä. Me ollaan meinattu pariin otteeseen erota tosi isojen asioiden takia, mutta ollaan joka kerta taisteltu niiden läpi koska halutaan olla yhdessä. Oon pari kertaa epäillyt, onko meidän välillä enää rakkautta vai ollaanko me kuin kämppiksiä. Mutta kun katson kuinka Santtu naurattaa Mioa ja heijaa häntä sylissään yöunille, kun ohimennen Santtu antaa suukon tai sanoo rakastavansa mua, sulkee mut karhunhalaukseensa kun huomaa mun menettävän hermoni, kun näen sen katseen Santun silmissä kun huomaan sen katselemassa mua ja Mioa… Siinä vaiheessa mulla pyörii päässä vaan, että

"Voi herranjumala mä rakastan tota ihmistä. Kuinka mä oonkaan näin onnekas?"

Meidän rakkaus ja suhde on muuttunut arkiseksi jo aikaa sitten. Meillä ei koskaan oo ollut varsinaista alkuhuumaa eikä me sitä kaivatakaan. Arjen pienet teot ja hellyydenosoitukset, vastuun jakaminen ja tiiminä toimiminen vanhempina, toisen kunnioittaminen. Välillä käydään toistemme hermoille ja joskus iltaisin saatetaan Mion nukkuessa tehdä omia juttujamme eikä välttämättä vaihdeta paria sanaa enempää, mut sekin on okei. 



Mä sairastuin masennukseen meidän suhteen alkuaikoina ja oon käynyt aikamoisen vuoristoradan mielialani kanssa. Saatoin räjähtää aivan pienestä, itkee, sulkeutua kokonaan. Silti Santtu ei luovuttanut mun suhteen. Nyt me ollaan naimisissa ja meillä on maailman ihanin pieni poika. Me ikävöidään toisiamme aina ihan hirveästi kun ollaan yksikin yö erossa ja silloin viestit täyttyy ällösöpöillä emojeilla ja sydämillä. Tiiättekö, vaikka välillä tuntuu vaikeelta ja raskaalta varsinkin pienen lapsen vanhempina, niin mä oon vaan niin onnekas. Enkä voi kuuluttaa sitä tarpeeks. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti