torstai 1. helmikuuta 2018

"OLISINPA SUPERMUTSI"

Toissapäivänä illalla katselin riemusta kiljuvaa Mioa kun Santtu tuli töistä. Oltiin oltu koko päivä kahdestaan Mion kanssa ja Santtu ehti kotiin juuri Misen iltapuuhiksi. Santtu syötti Miolle iltapalan ja mä keräsin sillä välin lelut lattialta hitain liikkein, sillä mun selkä tuntui olevan hajoamispisteessä. Kylpy, vielä vähän ruokaa, iltatissi ja unille. Lysähdin sohvalle ja huokaisin Santulle:

                                       
"Olisinpa supermutsi"



Mä podin huonoa omaatuntoa... No, kaikesta. Musta tuntui, että mä tein niin kovin vähän Mion eteen muihin äitiin verrattuna. Me käydään harvakseltaan missään, kerran viikossa pyritään käymään läheisessä vauvakahvilassa. Me ei käydä vauvauinnissa, muskarissa tai missään muissakaan kerhoissa. Tuttujen lausahdukset, kuten "ei se lapsi ilman sisarusta opi sosiaalisia taitoja tai jakamaan", pyörii päässä vahvoina ja mietin, laiminlyönkö lastani ja lapseni tulevaisuutta kun ei käydä juurikaan missään mun väsymyksen ja ahdistuksen takia? Riittääkö kerta viikkoon tai kahteen muiden lasten näkemistä?

Entäpä sitten se ruokailu? "Oot huono ja laiska äiti kun oot syöttäny tänään pelkkää sosetta"-ajatus iskee ja lujaa. Meillä ei oo joka aterialla sormiruokaa, ei välttämättä ihan joka päiväkään mitään maissinaksuja kummallisempaa. Ja sormiruokailu meillä koostuu lähinnä parsakaalista, palsternakasta, mikromunakkaasta, kurkusta ja vesimelonista. Sekä sitten niistä naksuista. Mutta kun tuo ajatus iski, niin äkkiä kaivamaan kaappia ja valmistamaan ateriaa herralle. Toki instagramiin laitetaan story, että "hehheh Mio tilas parsakaalia ja palsternakkaa, kyllä mekin syödään sormiruokaa, kattokaa vaikka, en mä oo huono äiti". 

Vaunulenkit on yks murheenkryyni. Musta tuntuu, että muut käy päivittäin todella monella ( ja pitkällä! ) lenkillä. Toki osa vauvoista suostuu nukkumaan vain lenkillä, mutta ite oon mennyt siitä mistä aita on matalin koska meillä se onnistuu. Nimittäin nukutan Mion lähes aina parvekkeelle päikkäreille. Toki me käydään kävellen kaupassa ja välillä tehdään kans lenkkejä, mutta tuntuu että pitäis tehdä niin paljon useammin ja enemmän. Se on se lähtemisen vaikeus.. Huoh. Tätäkin kirjoittaessa stressi ja paineet meinaa puskee päälle ja yritän parhaani mukaan työntää niitä sivummalle. Samalla kun meidän vaapero nukkuu parvekkeella. Voi kuinka ihailen niitä ketkä jaksaa ja tekee.





Meidän koti on sotkuinen 90% ajasta. Tiskit laittamatta, leluja ja vaatteita siellä täällä, pyykkivuori lisääntyy ja sänky on petaamatta. Ja kun Mio ryömii mun luo kiskomaan mua kollareiden lahkeesta, nostan lapseni syliini ja pieni itku kurkussa puhelen.

"Anteeks ettei äiti oo tehnyt enempää. Mutta kai sä tiedät, että äiti ja isä rakastaa sua ihan mahdottomasti? Niin paljon ettei siihen kuule sanat riitä. Äiti yrittää olla parempi jatkossa."


Ja kun tuo pieni ihminen katsoo suoraan mua silmiin ja väläyttään leveän hymyn tarttuen mua poskista ja antaa mojovan kuolapusun, mietin seuraavaa. Me ei mennä koko aikaa, eikä edes joka päivä. Meillä on sotkuista, mutta se on tulosta siitä, että vietetään Mion kanssa aikaa jättäen kotityöt hetkeksi taka-alalle. Laulan Miolle ja tanssitaan ympäri olohuonetta. Pusutellaan ja sylitellään, leikitään ja luetaan satuja. Meidän kotona jokaista itkua kohden raikuu ainakin tuplasti enemmän naurua joka kumpuaa suoraan tuolta pienestä sydämestä.

Ehkä kaikesta huonosta omatunnosta huolimatta, mun ei tarvii olla supermutsi. Ja ehkä mäkin teen jotain oikein. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti