sunnuntai 31. joulukuuta 2017

KIITOS 2017

Oon yrittänyt kirjoittaa tätä postausta jo kaksi päivää. Miten voi olla menneen vuoden kuvailu niin turkasen vaikeaa? Normaalisti kirjoittaisin vain simppelin listan mitä kuluvana vuotena tapahtui, mutta tällä kertaa se ei tunnu riittävän.

Tänä vuonna tapahtui paljon asioita. Mä täytin 22v, meille tuli Santun kanssa neljä vuotta yhteiseloo täyteen ja vietettiin meidän ensimmäistä hääpäivää sohvalla makoillen, herkkuja syöden ja pleikkarilla pelaten. Meillä on ollut ylä- ja alamäkiä Santun kanssa, mutta ollaan joka päivä entistä onnellisempia ja kiitollisempia toisistamme eikä tunteet oo haihtuneet tippaakaan. Oon kamppaillut itsetunnon kanssa ja yrittänyt opetella rakastamaan itseäni sellaisena kuin oon. Oon hukannut itseni ja paininut vaikeiden asioiden kanssa. Oon tutustunut uusiin, ihaniin ja upeisiin ihmisiin ja viettänyt paljon hyviä hetkiä vanhojen ystävien sekä perheen kanssa. Ollaan saatu vauvakamuja ja juhlittu mm. gender reveal-juhlia. Ostettiin ikioma asunto jossa ollaan asuttu nyt kaksi viikkoa, ja pitkästä aikaa jokin paikka tuntuu oikeasti kodilta. Mutta mikään ei vedä vertoja sille yhdelle asialle, joka mullisti meidän koko elämän ja joka teki tästä vuodesta meidän elämän parhaan.


Meidän pienen, maailman rakkaimman pojan syntymä.

Saatiin 2016 lokakuussa tietää meidän tulevasta perheenlisäyksestä ja tammikuussa saatiin tietää, että mun mahassa asustaa terve poika. Raskausaika oli rankkaa ja jouduttiin ravaamaan milloin supistusten, milloin verenvuodon ja milloin lapsivesiepäilyjen takia synnytyspäivystyksessä. Käyrillä oltiin lukemattomia kertoja ja jokainen kerta tuntui tuovan huolta vain lisää vaikka joka kerralla saatiin onneksi kuulla kaiken olevan pikkutyypillä hyvin. Sentään tuon kaiken keskellä piristi mun äidin ja parin ystävän järkkäämät babyshowerit missä mm. grillattiin vesisateessa! Ja niin vain viikkoa babyshowereita myöhemmin, hän oli täällä.

2.6.2017 klo 02:07, neljän ja puolen tunnin helvetillisen kivun jälkeen, kuului ensimmäinen parkaisu. Näin kuinka kätilö piti pientä vauvaa sylissään ja tunsin kuinka kaikki kipu katosi kuin taikaiskusta. Mä tuijotin tuota pientä nyyttiä ajatellen "synnytinkö mä OIKEESTI just?!" ja Santtu puristi mun kättä ja suukotti mun otsaa kyyneleet silmissään. Sain tuon pienen ihmisen mun kainaloon ja me hiljaa vain tuijotettiin häntä. Muistan kuinka en osastolle päästyämme malttanut nukkua ollenkaan. Istuin vain Mion sängyn luona ja katselin ja kuuntelin pientä tuhinaa.

Niin paljon ollaan opittu kaikki kolme. Me ollaan kasvettu ja aikuistuttu Santun kanssa. Ollaan kasvettu vanhemmiks ja Mio on ehdottomasti meidän kummankin elämän tärkein asia. Sitä on vaikea selittää ihmiselle, kellä ei ole lapsia. Kun tulee vanhemmaksi, tärkeysjärjestys muuttuu. Lapsi tulee aina ensin, kaikki muu vasta sen jälkeen. Ei haittaa lapsen tekemät sotkut, ei kiukut, ei oma väsymys, ei mikään. 

Mio taas on oppinut tuntemaan meitä ja läheisiä, on oppinut uusia asioita ja kehittynyt hurjaa vauhtia! Pienestä nyytistä on kasvanut hurjaa vauhtia menevä pikku mönkiäinen joka osaa jo ryömiä, lähes istuu itse, jokeltelee, pyörii ja kierii ja omaa hän kaksi pientä leipäkirvestäkin. Mio tutkii kaikkea uutta kovalla innolla ja usein Miolla onkin hyvin mietteliäs ilme, kulmat kurtussa ja tuhina vain kuuluu jos jokin uusi esine osuu käsiin. Ja oma sydän sulaa kun päivittäin kuulee sen suoraan sydämestä kumpuavan naurun kun isä pusuttelee ja kutittelee. Ja jo nyt tuo poika on aikamoinen veijari joka selvästi tietää mitä saa tehdä ja mitä ei ja aina on menossa tekemään kaikkea kiellettyä ilkikurinen virne ja hymy naamallaan. Sitä naurun määrää kun äiti tai isä nappaa kiinni!


Mä oon kiitollinen siitä, että Miolla on läheisiä jotka rakastaa tuota pikkumiestä koko sydämestään. Nana, joka kyynelehti raskausuutisen kuullessaan ja sairaalahuoneessa jo ennen kuin näki Mion mun sylissä kapaloituna ja joka on lukenut, leikkinyt, sylitellyt ja hoitanut lukemattomat kerrat lapsenlastaan. Ukkeli, joka verisiteen puuttumisesta huolimatta on kohdellut Mioa kuin omaa lapsenlastaan ja ollut upea meidän lasta kohtaan! Mummu ja vaari, jotka hellivät poitsua ja ovat tiukasti mukana Mion elämässä. Pappa, joka on joka kerta innoissaan Mion näkemisestä ja naurattaa ja leikittää niin, että nauru raikaa. Mun ja Santun kummankin veljet ovat Mion kummisetiä ja vaikka alkuun ehkä heillä kesti lämmetä vauvalle, kumpikin on kyllä kuin sulaa vahaa kummipojan kanssa! Meidän ystävät ovat olleet haltioissaan ja ovat kuin ottaneet Mion "omakseen" hellitellen ja touhuten poitsun kanssa. Kummit, Jannika ja Sonja, ovat kyllä osoittaneet, että kummien valinta meni 110% nappiin eikä sanat riitä kuvaamaan kuinka onnellinen siitä oon! On isoisovanhempia, isotätejä ja -setiä, ystäviä, sukulaisia.. Kaikki rakastavat meidän lasta kuin omaansa ja me ollaan jokaisesta läheisestä niin kiitollisia! 

2017 oli meille ainutlaatuinen, elämän mullistava vuosi. Tuleva vuosi jännittää mua hyvällä tavalla. Mitä kaikkea voikaan seuraavien 12 kuukauden aikana tapahtua! Mutta nyt, kiitollisuuteen ja onnellisuuteen on hyvä lopettaa. Mä lähden touhuamaan elämäni miesten kanssa ja syömään hyvää ruokaa hurjan määrän!

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA! 




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti