perjantai 29. huhtikuuta 2016

STRESSIPEIKKO

Ei oo mitenkään outoa, että täällä blogissa näkyy myös rustauksia synkistä ja syvällisemmistäkin aiheista, koska mä koen itselleni luonnolliseksi ilmaista itseäni ja tunteitani kirjoittamisen kautta. Vaikka se onkin sitten julkisesti muiden luettavissa. Mutta haluan taas jakaa vähän tänhetkisiä fiiliksiä, koska se, joka väittää elämänsä olevan pelkkää naurua, auringonpaistetta ja linnunlaulua, puhuu täyttä p*skaa. 

Mä oon iloinnut jo jopa viikon verran kestäneestä hyvästä unirytmistä ja nyt jälleen istun kello yksi yöllä tietokoneella. Vaan hetkeä aikaisemmin oon itkenyt hysteerisenä Santun kainalossa, joka yrittää epätoivoisesti halata mua vaan toista kättä käyttäen ja mietin, että mikä mua vaivaa. Mä vihaan itkemistä enkä meinaa antaa kenenkään nähdä mun itkevän. Vasta kun en pysty pidättelemään itkua enää, annan sen tulla. Ja nyt oon ollut aivan älyttömän itkuherkkä muutaman päivän. Syyksi mä epäilen vahvasti stressiä.


Meillä on kahden viikon päästä häät ja järjesteltävää on noh.. Ehkä vähän liikaa kahdelle viikolle, etenkin kun ensi viikosta lähtien hääpäivään asti elämä on yhtä härdelliä. Mulla on tulossa projekti piakkoin, mikä stressaa mua ihan älyttömästi. Mulla ruvetaan viikon kuluttua vihdoin tutkimaan, onko mulla endometrioosi, mikä saattaa myös pahimmassa tapauksessa tarkoittaa lapsettomuustuomiota. Mulle sanotaan ettei sitä kannata etukäteen stressata, mutta uskon, että jokainen kellä tätä epäillään stressaa yhtä lailla, koska sitä ei hirveästi pysty kontrolloimaan. Etenkin jos on vasta ruvennut lämpeämään ajatukselle lasten hankinnasta ja tietää, että se mahdollisuus saatetaan pahimmillaan viedä sulta pois. 

Näiden lisäks mun arvokkaimman aarteen, mun parhaan ystävän ja mun tulevan aviomiehen olkapää leikattiin eilen. Mä jo etukäteen jännitin koko hommaa, vaikka tiesin kaiken sujuvan hyvin. Hyvinhän kaikki sujui, mutta kyllä se sydäntä kylmäs hakea toi sohvalla kuorsaava miekkonen sairaalasta kotiin. Sairaalakaapu, kantoside, nähdä rakas ihminen siinä tilassa ( vaikkei pahin mahdollinen missään nimessä olekaan, tiedän ), ne kaikki oli uutta mulle. Siitä asti kun kotiin päästiin sairaalasta, mä oon auttanut pukemisessa, ruoanlaitossa, suihkussa käymisessä, tavaroiden hakemisessa eestaas, nukkumaan menemisessä jotta löydetään asento, missä ne kivut eivät ehkä pääse häiritsemään unta.. Lisäksi mä hoidan talouden yksin seuraavat neljä viikkoa. Älkää käsittäkö väärin, tottakai mä autan ja haluan auttaa Santtua. Mä nimenomaan HALUAN pitää siitä huolta. Auttaminen ja kodin hoitaminen on pienin murhe tässä asiassa. Se pahempi onkin henkisellä puolella.

Kenestä tahansa tuntuu pahalta nähdä itselle rakas ihminen tilassa, jossa ei oo täysin toimintakykyinen. Ihminen tuntuu hiukan eri ihmiseltä. Et uskalla halatakaan kunnolla koska pelkäät satuttavasi. Et uskalla puhua mieltä askarruttavista asioista, koska toisella on niin paljon suurempikin asia omana huolenaan. Et uskalla etkä halua näyttää väsymystä tai kiukkua. Ja kun erityisherkällä sekä masennusta sairastavalla ihmisellä ne kerääntyvät ja patoutuvat sisälle, lopputulos on kaikkea muuta kuin miellyttävä. Mä yritän parhaani, mä todella yritän. Ja mä teen kaikkeni Santun eteen, olin mä kuinka väsynyt tahansa. Mutta tää tilanne on uus ja vieras mulle, oon hiukan peloissani ja mietin, osaanko auttaa ja huolehtia tarpeeks hyvin. Mä yritän pysyä iloisena, mutta kuten tiedätte, elämä ei oo pelkkää hymyä. 

Päivä kerrallaan, hetki kerrallaan. Kun me tästä selviydytään niin iloitsen niin perkeleesti. 
- immu

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti