tiistai 12. kesäkuuta 2018

OMA KOTI

Me ollaan asuttu tässä kodissa jo puoli vuotta, enkä oo tainnut laittaa yhtäkään kuvaa täältä itse asunnosta. Mitä nyt joissain kuvissa on taustalla näkynyt vähän. Koska tää kämppä on aikalailla kaaoksen vallassa suurimman osan aikaa meidän vilkkaan taaperon ja miehen pitkien työpäivien vuoksi ( = lue, oon laiska ), pistän tällä kertaa vain muutamista mun lempijutuista kuvia. 

Kun Mio syntyi, asuttiin 54m2 kaksiossa jonka pohjapiirustus oli aivan surkea. Meidän makuuhuoneeseen mahtui just ja just meidän sänky sekä pinnis, osa asunnosta oli pelkkää käytävää ja keittiössä oli turhan vähän laskutilaa. Kylppäri tosin oli ihanan suuri ja tykkäsin meidän minikokoisesta saunasta ( joka tuli kulutettua aivan puhki raskausaikana ), mutta kesällä tosin koko kämppä kävi saunasta kun meillä oli tuuletuksesta huolimatta sisällä lähes koko ajan 30 astetta lämmintä. Tila asunnossa kävi koko ajan ahtaammaksi ja alettiin etsimään isompaa asuntoa. Ongelma? Meidän silloisessakin asunnossa asumiskulut olivat yli 800e/kk, joten miettikääpä minkä verran siististä kolmiosta joutuisi pulittamaan. Siinä vaiheessa me molemmat todettiin, että ennemmin maksais omaa pois samalla hintaa.

Me hankittiin siis ikioma asunto. Reilun kokoinen kolmio, 75m2. Meillä kävi tuuri ja löydettiin samalta asuinalueelta budjettiin sopiva kerrostaloasunto, jossa mm. keittiö oli täysin remontoitu ja se oli meidän must-listalla oleva avokeittiö. Koko asunnossa ei muuten oo mitään rempattavaa, mutta maalattiin makuuhuoneiden päätyseinät ja vielä jossain vaiheessa vaihdetaan sekä keittiön että olohuoneen tapetit. Mutta näin at the moment, näin on hyvä. 






Meillä on eteisessä kaappien lisäksi yksi kirjahylly johon oon laittanut esille mun lempikirjat sekä parit kuvat ja mm. mun Jimmy Choon hajuveden sekä rasian jossa säilytän mun alkuperäistä vihkisormusta ( koska se pentele ei mee mun sormeen vieläkään ). Jos saisin päättää, meidän asunnossa olis myös vähintään samanlainen kirjasto kuin Kaunottaressa ja Hirviössä. Oon tällä hetkellä muutenkin kunnon lukumoodissa muutenkin niin haluaisin vaan haalia kaikki maailman kirjat itelleni. Ylintä hyllyä en kuvannut, mutta siellä asustelee Diana Gabaldonin Matkantekijä-kirjasarja sekä Kalevala alkuperäisessä muodossaan ja kirjahyllyn päällä komeilee meidän häiden vieraskirja. 





Meidän makuuhuoneessa vaaleanpunainen päätyseinä vaihtui tummanharmaaseen ja sängynpäätyä koristamaan pääsivät muutama taulu, tekokasvi koska oikeat ei vaan pysy meidän käsissä hengissä, sekä pikkulamppu. Löysin deseniolta Tampere-, bedgasm- ja r-taulut jotka oli mun mielestä kivan simppeleitä ja sopii ainakin värimaailmaltaan meidän makkariin, heh! Makkarin nurkkaan tiensä on löytänyt mun ikivanha vaaterekki jossa roikkuu lähinnä vain ne "hienoimmat" vaatteet mitä meillä on. Meidän makkari kyllä hakee vielä sitä kokonaisuutta ja onkin hyvin keskeneräinen. Plus näyttää huomattavasti tyhjemmältä kun Mio on siirtynyt omaan huoneeseen nukkumaan. 

Mion huoneen päätyseinä oli tapetoitu vaaleansinertävällä lehtikuvioisella tapetilla mikä ei oikein miellyttänyt meitä kumpaakaan ja päätin sitten vetäistä tapetit irti ja maalata seinän tummanvihreällä. Santtu olis kovasti halunnut ihan kirkkaanvihreän, mutta onneks en suostunu siihen. 




Kahta seinää Misen valtakunnassa koristaa taulut. Vihreälle seinälle laitettiin erikokoisia metsäaiheisia tauluja ja valkoiselle seinälle laitettiin taulut pikkunorsulta, joissa on laulun sanoja sekä yhdessä Mion nimi ja syntymämitat. Mä en vielä oo ihan tyytyväinen ton valkoisen seinän taulujen asetteluun, mutten oo vielä jaksanut ruveta sitä muuttamaankaan. 




Yhdellä seinällä on vaatekaapin lisäksi varmasti monessa taloudessa nähty Ikean Kallax-hylly sekä meidän ikivanha nojatuoli imetyshetkiä varten. Meillä on kaikki satukirjat tuossa hyllyssä, mutta jotenkin kummasti ne lähinnä koristaa lastenhuoneen lattiaa aina hetki sen jälkeen kun oon saanut laitettua ne takaisin hyllyyn. Hyllyn päällä on pari kuvaa ( Santtu aina valittaa, että meillä on ihan liikaa valokuvia ym pitkin kämppää ), toinen tekokasvi, M-lamppu sekä söpö Mikki Hiiri-koriste minkä Mio sai kummiltaan nimiäislahjaksi. Sängyn vierustaa taas koristaa talja jonka Mio sai isoisovanhemmiltaan joululahjaksi.





Aluksi tuo olohuoneessa paikkansa löytänyt rahi oli Mion huoneessa, mutta sille oli huomattavasti enemmän käyttöä olkkarissa. Se oli Sotkasta alelöytö ja no, aika söötti semmonen! Meillä on olohuoneen värimaailma sininen ja keltainen sinisine verhoineen, keltaisine mattoineen ja koristetyynyineen. Koristetyynyt on muuten Santun mielestä kans yksiä pirulaisia jotka joutais kaatopaikalle viemästä tilaa sohvalta. Ja yllättäen meiltä löytyy lisää kuvia olohuoneesta, mm. meidän hääkuvia, Jannikan tekemä kortti, kuva Santusta pelissä, Santun eka isänpäiväkortti sekä yhdellä seinällä on taulut meidän kolmen horoskooppimerkeistä. Kauris, skorpioni ja kaksonen. 



Ja meillä on koko kämppä edelleen täynnä viirejä Mion synttäreistä! 


sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

SYNTTÄRIT PART 2

Eilen lauantaina meillä oli pienimuotoiset sukulaissynttärit vielä Mion 1-vuotispäivien kunniaksi. Paikalle pääsivät Santun vanhemmat eli Mion mummu ja vaari, mun äiti ja isäpuoli eli nana ja ukkeli, Santun serkku poikansa kanssa ( en voi korostaa tarpeeks kuinka ihanaa on, kun pikkuserkuksilla on vaan puoli vuotta ikäeroa! ) sekä Jannika ja Henna. Toisaalta harmitti, että vain yksi kummeista pääsi paikalle, mutta oli ihanaa että edes yksi! Jannikan ja Mion välit on muutenkin niin ihanan sydäntäsulattavat, etten vois olla onnellisempi siitä, että Jannika suostui kummiksi! Vaikka toki jokainen kummeista on ollut ihan mahtava kummin roolissa. Tänään sitten vielä poikkesivat mun isä ja äitipuoli rääppiäisissä. 


Siis tsekatkaa kuinka upeen kortin Jannika oli Miolle tehnyt! 




Mun äiti oli tehnyt tarjottavaksi mansikka-sitruunakakun ja poro-leipäjuustopiirakkaa. Normaalisti en tykkää suolaisista piirakoista, mutta toi oli ihan pirun hyvää! Noiden lisäksi mä ite väsäsin pikapikaa vielä perjantai-iltana brookieseja. Juotavaksi oli ihan perus kahvit, teet ja limut. Miolle syötettiin omia sapuskoja, sillä me ei haluta ainakaan vielä Mion saavan sokeria. 




Tänään onkin ollut aivan perus sunnuntai. Löhöilty, käyty pihalla, katsottu muumeja, otettu päikkärit ja nyt mennään jatkamaan autoleikkejä. 

lauantai 2. kesäkuuta 2018

HYVÄÄ ENSIMMÄISTÄ SYNTYMÄPÄIVÄÄ RAKAS

Tänään meidän vauva muuttui taaperoksi. Vauvavuosi on ohi kun Mio täytti vuoden. Niin paljon on mahtunut kuluneeseen vuoteen ja tää vuosi on opettanut ihan hirveästi, mutta samalla huomaan ajattelevani vain sitä, kuinka synnärillä itkin Mion ollessa vuorokauden ikäinen. "Se kasvaa niin nopeasti", itkin ihan hysteerisenä Santulle. Siis come on, meidän nyytti oli silloin hyvässä lykyssä sen 24h ikäinen! Nyt vuosi tuli täyteen eikä tunnu edes pahalta. Hiukan haikealta, kun se pieni vauva on poissa ja tilalla on iso, jo niin paljon osaava poika. Ja nyt sen huomaa kuinka nopeasti aika rientääkään. Välillä vähän liian nopeastikin. Kun katsoo tuota pientä poikaa, jolla on jo 8 hammasta ja joka painaa 12,5kg ja pituutta löytyy se rapiat 80cm niin huomaa, ettei hän ole enää vauva.




Synttäripäivää vietettiin nanan, eli mun äidin, luona. Äiti oli tehnyt Miolle sokerittomia banaanimuffinsseja jossa oli sokeritonta kermavaahtoa ja mansikkaa sekä mustikkaa ( ihan törkeen hyviä pelkiltään btw! ) ja Mio sai ison kasan paketteja. Niistä paljastui mm. uima-allas, pari traktoria, betoniauto ja hakkalelu. Autot on meillä siis pop ja se on tullut Miolle vaan jostain, me ei siihen olla opetettu koska meitä kumpaakaan ei kiinnosta autot yhtään. :D

Mio osaa sanoa jo "äiti", "mitä", "kiss" ja ruokaillessa kuulee aika paljon "ammamm" eli namnam. Mio osaa hetkittäin seisoa ilman tukea, kiivetä sohvalle, avata kaappien ovet, kävellä tukea vasten, koota palikkatornin, päristellä kun näkee autoja/leikkii autoilla/kun joku puhuu autoista, antaa pusuja, halata, ottaa lusikkaan ruokaa ( mutta sitten lusikkaa joko hakataan lautaseen tai se tungetaan naamaan ihan miten sattuu, kerran se tungettiin iskän hiuksiin ), pujottaa renkaita keppiin ( se lelu, u know. Mikskä sitä sanotaan? ), heiluttaa ja Mio tietää, mikä autoista on traktori ja mikä lelu nalle on.




Mio puree ja kun kielletään, hän pudistelee itsekin päätään. Joskus ehtii jo jopa ennen kieltoa. Mio tanssii Muumien tunnarin ( tai oikeastaan minkä tahansa musiikin ) tahtiin, alkaa nauraa jo kun näkee Muumien alkuruudun, rakastaa mansikoita, raejuustoa, munakasta, leipäjuustoa ja naksuja. Mio kiljuu ja konttaa innoissaan karkuun kun kuulee lauseen "äiti/isä ottaa sut kiinni!". Mio on vihdoin alkanut nukkumaan pidempiä päikkäreitä, hän konttaa ovelle isäänsä vastaan heti jos ovi käy, Mio rakastaa muita lapsia ja television hakkaaminen on myös lähellä sydäntä. Vaikka kuinka kielletään.



Hän nukkuu omassa huoneessaan, joskus jopa kokonaisia öitä. Yhtään ei jaksaisi olla sisällä vaan ulos on päästävä. Ja jos ollaan mummun ja vaarin luona, niin siellä vaan kontataan ovesta ulos ( ei terassia/rappusia joissa olisi putoamisvaara ). Satuja ei jakseta kauaa kuunnella, niin paljon on nähtävää ja tutkittavaa yhä edelleen. Hän päivät pitkät roikkuu minun jalassani kiinni jos yritän tehdä jotain, kuten esimerkiksi niinkin vähäpätöisiä asioita kuin kotitöitä. Ei vierasta, vaan nauraa. 

Kunpa pysyisit aina meidän pienenä. Kunpa sinulla ei olisi niin kiire kasvaa. Mutta samalla on ihana nähdä kuinka kasvat ja kehityt ja opit uutta. Maailman tärkein, maailman rakkain, Mio. 


maanantai 28. toukokuuta 2018

KAVERISYNTTÄRIT

Tääkin postaus on long overdue, mutta vihdoin täällä. Sunnuntaina 20.5 me juhlittiin Mion kaverisynttäreiden merkeissä. I know, hitusen hölmöä ehkä vielä tän ikäisille mitään kaverisynttäreitä on pitää, mut me ollaan tutustuttu niin moniin ihaniin ihmisiin tässä keillä on saman ikäisiä minityyppejä touhuamassa. Lopulta monelle tuli esteitä eikä juhliin päässyt kuin kaksi miniä vanhempineen, mutta oli kyllä ihanaa! 







Me mentiin aika kotimeiningillä, sillä mitään sen fiinimpiä juhlia on ihan turha noin pienelle järjestää. Olin hankkinut tarjottavaksi viinirypäleitä, mansikoita, mustikoita, erilaisia pienille sopivia naksuja, leipäjuustoa ja pillimehutötsissä olevia 8kk ikäisille sopivia smoothieita. Aikuisille oli lisäksi limsaa, kahvia, ruisspisejä ja kahta eri bonjouria makuina kanttarelli ja ruohosipuli. Taustalle heitin Spotifysta soimaan valmiin lasten soittolistan ja juhlat kuluivat leppoisasti jutellen niitä näitä ja seuraillen poikien touhuja. Milloin kukakin juoksi yhden perässä ja nosti toisen pois pahanteosta, milloin leikitettiin toisten lapsia ja lohdutettiin omia kun iski harmitus. 







Mio sai ihanat lahjatkin ja olin aivan ymmälläni, koska en todellakaan odottanut kenenkään tuovan mitään! Me haluttiin vain juhlistaa ensimmäisiä synttäreitä yhdessä viettäen aikaa leppoisasti yhdessä. Mio sai ihanan koiralelun, jossa pinotaan renkaita ja se onkin ollut hitti! Mio sai myös supersuloiset lakanat jotka pääsivätkin heti käyttöön! Kiitos ihan hurjasti näistä ihanista lahjoista!




Tän vuoden aikana on ollut ihana nähdä, kuinka nää minit kasvaa ja äitiystävistä on ollut hirveän iso tuki kun ollaan selvitty vauvavuoden eri vaiheista yhdessä. Ollaan pohdittu, neuvottu, itketty, naurettu. Ja nää ihmiset on kyllä täyttä kultaa! Vauvavuosi on ollut vaikea, mutta meidän äitiryhmä on kyllä tehnyt siitä helpompaa. 


tiistai 22. toukokuuta 2018

HUONO ÄITI

En oo yli kolmeen kuukauteen kirjoittanut tänne mitään. Syyttäisin ajanpuutetta, mutta totuus on, että mun kaikki into ja inspis kirjoittamiseen on ollut aivan tipotiessään. Kun multa kysytään, että kirjoitanko vielä blogia niin vastaan aika nolona, että: "kyllä mä, mut nyt on ollu vähän pidempi tauko...". Kuulumisetkin odottaa kertomistaan, mutta seuraavalla kerralla sitten. Nimittäin tänään haluaisin puhua tästä tunteesta, joka mut ainakin valtaa hyvin usein. Tunne, että oon huono äiti. 

Maanantaiaamu, klo 8:48. Saan hädin tuskin silmiäni auki jotta voin vilkaista kelloa ja sitä, mitä Santtu ja Mio puuhaavat. Santtu menee töihin normaalia myöhempään jotta saan nukuttua. Heti kun avaan silmät, iskee suunnaton ahdistus ja haluaisin vain hautautua peiton alle koko päiväksi. Kun Mio huomaa mun olevan hereillä, hyväntuuliset leikit on tiessään ja alkaa kitinä ja änkeäminen mun viereen. "Tuu Mio tänne, annetaan äidin nukkua vielä hetki". Nieleskelen kyyneleitä. Oon niin huono äiti kun oon nukkunut näinkin myöhään. Silti mun silmät painuu vielä hetkeksi kiinni, koska en vain saa pidettyä niitä auki. 

Kun saa lapsen, oletetaan vanhemman olevan aina yltiöpäisen onnellinen ja yhtä hymyä. Ethän sä voi valittaa, että on rankkaa kun itse lapsen halusit. No miksen vois? Kyllä jokaisella vanhemmalla on oikeus sanoa ääneen, että on rankkaa jos kotona raivotaan aamusta iltaan tai jos öitä ei nukuta. Mun mielestä somessa ( alan olemaan somesta sitä mieltä, että se on kaiken pahan alku ja juuri ) annetaan turhankin siloiteltuja ruusunpunaisia pilvilinnakuvitelmia välillä lapsiarjesta. On toki paljon rehellisiä, puklun, huudon, tissi- ja tuttivieroitusten, uhman ja väsymyksen täyteisiä kertomuksia. En tiedä teistä, mutta meillä on suurimman osan ajasta koti mullin mallin, meidän lapsi ei syö jokaista ruokaansa itse, päikkärit on yks perkele, meillä on uhmaikä jo alkanut eroahdistuksen päälle, mä en oo bikinikunnossa, meidän parisuhteen eteen saa todellakin tehdä töitä ja joskus menee päiviä ennen kuin pääsen suihkuun asti. Tähän päälle ynnätään vielä mun masennus ja uniongelmat niin on väsymys taattu ja koen 90% ajasta olevani huono äiti. 



Mä rakastan lastani enemmän kuin mitään tai ketään muuta tässä maailmassa. Mutta mä oon aivan törkeen väsynyt. Kirjoitin mun instagramin storyyn eilen näin:

"Meidän päivä:
Mio hermostuu ja turhautuu KAIKESTA. Kun ei osata vielä kävellä, mutta kun haluais. Kun se palikka ei mee just sillee päin kun sen haluais. Kun pestään naama ja kädet ruokailun jälkeen mut se ei oo yhtään kivaa. Kaikesta alkaa huuto.

Mulla on pahin ahdistus hetkeen ja haluaisin vaan kyhjöttää pimeessä huoneessa yksin, hiljaisuudessa. Silmät ei meinaa pysyä auki, itkettää ja olo on kuin zombiella. Jopa hengittäminen tuntuu työläältä.

Mutta kun päikkäriaikaan imetyksen jälkeen nostin Mion syliin, en voinut ihan heti laskea herraa sänkyyn unille. Mio paino päänsä mua vasten ja nukahti syliin samalla kun mä astelin ympäri Mion huonetta ja silittelin tota pientä pellavapäätä. Sen jälkeen tuli hyvä olla.

Ehkä me selvitään tästä päivästä."


Kun viimein laskin Misen omaan sänkyyn unille, istahdin sohvalle ja siinä mä löhösin koko päikkäreiden ajan. En uhrannut ajatustakaan tiskivuoren taltuttamiselle tai lelujen keräämiselle, puhumattakaan kylppärissä odottavalle pyykkivuorelle. Puhuin toisen äidin kanssa näistä tuntemuksista ja se on vaan niin sanoinkuvaamattoman ihanaa kun joku ymmärtää sun ajatukset just eikä melkein! Tuli omalla tavallaan helpottunut olo kun tiesi ettei oo yksin, vaikkei oo kivaa, että ihmisillä on rankkaa.
Mun kykyä olla äiti on kyseenalaistettu mun masennuksen takia, vaikka suurimman osan ajasta oon iloinen, oma itseni ja oon täysin kykeneväinen huolehtimaan lapsestani. 


Mikä määrittelee, onko huono vanhempi? Tekeekö se susta huonon äidin tai isänkin, jos et tee jokaista lapsen ruokaa itse? Tai se jos ette mee pää kolmantena jalkana kerhoissa ja harrastuksissa? Tai jos oot välillä väsynyt ja tuntuu että ainoa asia mitä haluaisit, on nukkua? Vastaus on ei, ei se tee susta huonoa vanhempaa. Ihmisiähän tässä vaan ollaan ja yksilöitä. Siihen mihin toisella riittää energiaa, toisella ei riitä. Mutta se mikä tekee huonon vanhemman on se, jos lapsen tarpeet ja hyvinvointi jätetään heitteille. Jos lapsesta ei huolehdita eikä luoda turvallista ympäristöä elää.

Kunhan me pyritään tekemään parhaamme ja rakastetaan ja huolehditaan lapsistamme, asiat on hyvin eikä väsymys tee meistä huonoja vanhempia. 

tiistai 13. helmikuuta 2018

VIISI VUOTTA

Mä yläasteella monesti ihmettelin, että mikä siinä Rouhiksessa on muka niin erityistä, ihanaa ja söpöö? Nimittäin moni tuntui olevan ihastunut tohon ujon oloiseen urheilijapoikaan joka porukassa oli hiljaa ja vain nauroi muiden jutuille. Vaalea kiharapehko, kollarit ja lenkkarit. Sen mä Santusta muistan yläasteelta enkä koskaan sen kummemmin kiinnittänyt siihen huomiota, eikä se muhun, awkwardiin emotyttöön. Oltiin ihan eri maailmoista, toisinaan juteltiin vähäsen niitä näitä, ja varmaan viimeiset ihmiset keiden olis kuvitellut päätyvän yhteen.

2013 kaikki muuttui kun palasin kotipaikkakunnalleni Ruovedelle lukioon. Jokin yhtäkkiä Santussa vaan iski ja sitten se iskikin kovaa. Vaikka hetki meidän yhteen päätymiselle oli maailman huonoin ja asiat meni monimutkaisiksi, niin kumpikaan ei lopulta halunnut luovuttaa. Jonkun toisen kohdalla olisin varmaan antanut asian olla. Se on vaikeeta selittää, mutta ensimmäistä kertaa mulle tuli tunne, että tää on nyt se ihminen. Ja voi kuinka oikeessa se tunne olikaan! 








Vaikka meidän alku oli monella tapaa sotkuinen, niin en luopuisi Santusta mistään hinnasta. Jotkut asiat tekisin eri tavalla, mutta Santusta en luopuis. Me ollaan riidelty monet riidat, itketty monet itkut, naurettu lukemattomat naurut ja rakastetaan toisiamme joka päivä entistä enemmän, jos se nyt enää on mahdollista. Me ollaan kuljettu pitkä matka sieltä hädin tuskin 18 kesäsistä tähän päivään, vaikka lopulta viisi vuottakaan ei oo pitkä aika.


Meidän ensimmäisen asunnon olohuone.



2014 elokuussa muutettiin ensimmäiseen yhteiseen asuntoon Tampereelle ja se on tällä hetkellä meidän pitkäaikaisin asunto missä ollaan asuttu. Mulla on edelleen välillä ikävä sitä pientä 43 neliön asuntoa jossa ehti tapahtua niin paljon. 2015 marraskuussa me mentiin kihloihin. Oltiin oltu todella lähellä eroa, mutta silloiset tapahtumat vain teki kummallekin selväksi ettei kumpikaan halunnut viettää elämäänsä ilman toista ( kuulostaapa dramaattiselta ). Silloin me suljettiin puhelimet ja lukittauduttiin kotiin joksikin aikaa. Voi kuinka monta kertaa me katsottiinkaan Kaksin karkuteillä, heh. Se oli meidän silloinen hyvän mielen leffa ( koska tunnetusti disneyleffat on parhaita ).








2016 toukokuussa isä saattoi mut alttarille Yiruman River Flows In You:n tahdissa ja luovutti mut Santulle. Muistan kuinka hymyilin kuin mielipuoli koko ajan enkä saanut hillittyä hymyäni, en sitten yhtään. Sanottiin "tahdon" ja vietettiin ihanat häät läheisten kanssa. Eikä aikaakaan kun lokakuussa 2016, vain 5kk häistä, raskaustestiin ilmestyi toinen viiva. Muistan kun tein varuiksi vielä digitaalisen testin ja kun siihen ilmestyi sana "raskaana 1-2 viikkoa", soitin Santulle töihin lähes kiljuen. Santtu nauroi ja tuumasi, että "mähän sanoin että sä oot raskaana". Ensin ajateltiin, että kerrotaan vasta jouluna läheisille, mutta arvatkaa pystyttiinkö. Mä jaksoin vissiin sinnitellä iltaan asti ennen kuin kerroin omille vanhemmilleni, Santun vanhemmille kerrottiin parin päivän päästä kun nähtiin.





Ja niin kesäkuussa 2017 tapahtui paras asia, mitä 2013 vuoden tapahtumista on seurannut. Meidän maailman ihanin, pieni kolmikiloinen poika syntyi. Muistan kuinka Santtu kyynelehti kun Mio parkaisi ensimmäisen kerran. Ja ikuisesti tuun muistamaan sen hetken kun tulin suihkusta ja Santtu keinui keinutuolissa aivan uupuneena, mutta hymy huulillaan ja pienen pieni pää ja pipo kurkisti Santun paidan kauluksesta. Enkä vois kuvitellakaan parempaa isää kuin Santtu. Sen suunnattoman rakkauden mikä vallitsee noiden kahden välillä, näkee kilometrien päähän. Santtu on Mion sankari, siitä ei oo epäilystäkään.





Santtu on se joka saa mut kiukustumaan nanosekunnissa, mutta myöskin nauramaan sen jälkeen. Santtu on se kelle voin kertoa kaikki surut ja murheet ja jakaa ilot ja onnen hetket. Santtu on se kehen luotan täydestä sydämestäni ja kenen kanssa oon maailman onnellisin. Kiitos maailman parhaimmalle ystävälle, aviomiehelle ja isälle kuluneista viidestä vuodesta! En malta odottaa kaikkia tulevia vuosia ja niiden tuomia ihania hetkiä ( laittaisintähänsydämenjososaisintällähemmetinuudellakoneellamutkunenosaa ).